Pub Pete

Pub Peteen käveleminen on jo kokemus. Aivan naapurissa on paljon kiistelty alkoholistien ja asunnottomien yömaja. Hietaniemenkadulla hoippuu vaikka minkähajuista kulkijaa. Sisälle Peteen. Pari eksynyt baariin asti.

Sisustus on yhtä rähjäinen kuin ennenkin. Baarineiti on yhtä tyly ja tuhahteleva kuin aina. Teen tilauksen, kanansiipiä ja mozzarellatikkuja. Tulisuusasteita on kaksi, hot tai "tosi hot".

Istun pöytään odottamaan ja kuuntelemaan, kuinka vieressä karaokeisäntä laulaa tuttuja kappaleita uusilla sanoilla. "Pippeli" korvaa aika monen sanan. Punkkarit kannustavat.

Ruoka tulee pöytään parin käsipyyhkeen, sellaisen keltaisen koulumallin, kera. Annosta vilkaistessa tulee selväksi, että tässä tehdään vain välttämätön. Dippiä ei ole, ja selleristä ja porkkanasta nyt lienee turha nähdä untakaan. Mozzarellatikut ovat kuten aina, samaa tukkukamaa. Siipien kastike on Siipiweikkojen käsialaa, hyvää siis. Itse siivet ovat isoja, mutta harmittavan lötköjä. Mihin lienee rapeus jäänyt.

Pete ei missään nimessä ole Helsingin paras siipipaikka. Hämmentävin se kyllä on. Peten ovi tuntuu olevan teleportti Pitkänsillan toiselle puolelle. Pete oli Hietaniemenkadulla ennen alkoholistien majaa. Ehkä majan sijoittamiseen vaikutti Peten sijainti. Ehkä.