OttoBerner
22 reviewsBadges
Blog link
Reviews (21)
These reviews don't affect the average
Teknisesti erinomaista, mutta hieman varovaisen sielutonta ruokaa tarjosi Ragu.
Söimme viiden ruokalajin Menu Ludarin, jota odotellessa pöytään kannettiin tarjottimellinen talon leipiä ja levitteitä. Aterian ensimmäinen ja tavallaan myös viimeinen vau-elämys koettiin tämän lajitelman parissa. Focaccian, parmesan-muffinin ja ohuen näkkileivän ohessa tarjottu keveä mallasleipä oli aivan huikeaa, suussa sulavan pehmeää, sopivan makeaa ja mukavasti suolaista – päälle sipaistu vaahdotettu ruskistettu voi ei ainakaan heikentänyt elämystä.
Varsinainen ateria alkoi Vitello Tonnatolla, jossa täydellisen kypsyinen (sous vide) vasikka oli saanut kaverikseen silkkisen majoneesista tonnikalaa sekä hieman piristystä mm. suolaheinästä (jota tarjottiin lähes joka lautasella) sekä sellerin siivuista. Teknisesti aivan täydellistä ja pohjois-Italialaiseen tapaan raaka-ainetta kunnioittavaa, mutta ei mitään uutta ja inspiroivaa tarjoavaa.
Ateria jatkui pienellä savuaromilla ryyditetyllä ja kaasupolttimella pinnasta käräytetyllä lohen palasella, joka peitettiin kannusta kaadetulla mukavan vaahtoisella (sifoni) Vichy-Soisse keitolla. Jälleen todella hyvin valmistettu annos, jossa tosin keittoon olisi kaivannut hieman lisää suolaa korostamaan makuja.
Ensimmäinen pääruoka oli jälleen täydellisen kypsyinen (sous vide) kuha, jonka kanssa oli hieman orci-pastaa, erinomaisen kuohkeaa hollandaisea (sifoni) ja kauden kasviksia eli suolaheinää ja selleriä jatkettuna jokusella kuutiolla tomaattia. Jälleen teknisesti erinomaista, mutta kokonaisuutena hieman pliisua – hieman happoa tai terävyyttä olisi suolaheinän rinnalle kaipaillut raikastamaan suuta sinänsä erinomaisten kalapalojen välillä. Suolaakin olisi kalalla voinut olla ripaus enemmän.
Toinen pääruoka oli illan tasapainoisin kokonaisuus. Aivan erinomainen basilikarisotto oli saanut päälle isohkon keon paahdettua porsaan poskea. Poski oli, kuten odottaa saattoi, erinomaisen mureaa ja maukasta, mutta risotto silti vielä parempaa tarjoten tuhdille possulle raikkaan makuparin. Tämän annoksen ainoa pieni miinus oli – muista annoksista poiketen – hieman liallinen suola, joka toisaalta korosti upeita makuja mutta tuntui annoksen jälkeen selkeästi suussa.
Jälkiruokana tarjottiin menun mukana suklaata ja mustaherukkaa sekä suklaavammaiselle korvikkeena listalta annos Mansikka. Toisin kuin aiemmissa annoksissa, jotka rakentuivat muutaman, jopa vain kahden komponentin varaan, tällä kertaa piperrystä ja komponentteja riitti. Vastaavasti annoksiin kaipasi hieman punaista lankaa – suklaa ja mustaherukka on toki klassinen makupari, mutta jäi hieman erilaisten lastujen, vaahtojen ja keksien alle. Mansikka-annoksessa puolestaan erilaisia miedon mansikkaisia makuja (vaahto, marenki, sorbetti) ryydittivät tuoreet mansikat ja rakennetta olivat tuomassa oudot puoliraa’alta vaikuttaneet keksi-/kakkumurut, joiden ideaa oli vaikea ymmärtää. Kummankin annoksen osalta kymmenen komponenttia olisi voinut vaihtaa kahteen kolmeen erinomaisesti toimivaan – nyt vaikutti siltä, että haluttiin esitellä teknistä osaamista samalla unohtaen kaikkein tärkein eli maku.
Kaiken kaikkiaan tuo viimeinen lause kokoaa Ragun tarjonnan melko hyvin. Ruuat olivat teknisesti täysin moitteettomia, mutta kaiken kaikkiaan hieman yllätyksettömiä, turvallisen perinteisellä linjalla tehtyjä. Innostuneelle kotikokille ei jäänyt käteen alussa kehutun mallasleivän lisäksi yhtäkään uutta ajatusta, yhteen toimivista mauista tai valmistustavoista. Tuntui että ruuat oli suunniteltu opaskirja kädessä, tarkoin kypsennysajoin sous vide hauteen ja sifonin noustessa pääosiin.
Tästä hieman negatiivissävytteisestä yhteenvedosta huolimatta pitää korostaa, että ruoka oli kaiken kaikkiaan hyvää ja yllätyksettömyydestään huolimatta suurin piirtein hintansa väärtiä. Lisäpiste kiinnostavasta ja kohtuuhintaiselta vaikuttavasta viinilistasta, jolta löytyi kaikki pohjois-Italian alueet ja ala-alueet kattavasti ja monin paikoin vielä useammin vaihtoehdoin.
Miljöö pitsapaikan kanssa samassa tilassa ei ole kovin kummoinen, lienevät suosivan konseptissaan siis take-awayta. Tilaaminen sujui englanniksi suomenkielisen fraasein ja valitsemieni annosten tulisuuteen sai itse vaikuttaa. Monen kertaan sain vakuuttaa, että jo joo, saa olla tulista. Odotukset siis korkealla tulisuuden ja luvattujen tuoreiden yrttien suhteen. Noh. Ruoka oli ihan jees - tulisuutta oli normitulisen verran, ei oletettua extraa ja luvatut yrtit loistivat poissaolollaan. Lihaakin oli todella vähän, oli sitten kana, ankka tai jättirapu -annos kyseessä. Kyllä niistä söi, mutta lihakset loppuivat kyllä ennen santsikierrosta. Kohteliaasta palvelusta jäi hyvä mieli. Jos yhdistävät kotiin kuljetuksen pitserian kanssa, voin krapulassa tilata. Paikan päälle en varmaankaan enää vaivaudu.
Pala Italiaa Kauppatorin kupeessa.
Ainakin teoriassa. Heinäkuinen tiistai-ilta Sassossa – kuudelta tilaa, seitsemän jälkeen jo täydempää. Listan silmäilyn ajaksi otimme lasilliset proseccoa ja päätimme jatkaa suositusten parissa, valinta osui siis Menu Sassoon ja siihen kuuluvaan viinipakettiin. Ensimmäistä ruokaa odotellessa nautimme focaciaa ja oivallista voita, jonka seurana oli myös hieman öljyä ja balsamicoa.
Ensimmäisen ruokalajin kampasimpukka oli oivallisesti paistettu, kevätsipuli viinin jyräävää, mutta vastaavasti vesikrassikeitto oli koko menun yksi onnistuneimpia hetkiä. Pehmeää, mutta raikasta ja siten täydellinen makupari melko hentoiselle viinille, joka muuten jäi erinomaisen kampasimpukan jyräämäksi.
Välirisotto oli mallia kasvis. Raakoja porkkana- ja kukkakaalisiivuja, kitkerää endiiviä ja erilaisia vihreitä. Kasvisten alta löytyi pieni keko melko mautonta risottoa, joka oli rakenteesta päätellen valmistettu pääosin etukäteen. Edes toiselta ruokailijalta löytynyt peukalonpään kokoinen parmesanpala ei pelastanut – risotto oli melko mitäänsanomaton ja sen kanssa tarjoiltu Pio Cesaren Chardonnay yllättävän yksiulotteinen.
Pääruokana oli vasikkaa, tomaattia ja parsaa. Ja yli kymmenen muuta komponenttia. Käsityksemme italialaisesta ruuasta on kunnioitus raaka-ainetta kohtaan, nyt täydellisesti kypsytetty vasikan entrecote hävisi kaiken muun sekaan. Heräsi kysymys, että eikö kokki luota taitoihinsa, vai miksi piilottaa oivallinen raaka-aine kaiken mahdollisen sekaan? Tomaattia annoksesta kyllä löytyi kaivellen, muttei se makuna erottunut. Ja tässä vaiheessa menua alkoi myös mustan jauheen (tuhkatut jauhot?) käyttö annoksissa ärsyttää, jokainen ruokalaji jätti jälkimauksi palanutta kiviuunipitsaa sekä lautasen varsin ikävän näköiseksi. Pääruuan kanssa tarjottiin Renzo Masin vuoden 2010 Chianti Classico Riserva – viiniä, jonka olisi suonut kypsyvän pullossa vielä jokusen vuoden ennen asiakkaalle tarjoilua. Nyt sinervästä viinistä ei erottunut kuin sen potentiaali.
Välijuustona tarjoiltiin ronski pala gorgonzolaa ja viipale vaniljaista päärynää. Hedelmä putsasi hyvin suun ja juuston kanssa tarjoiltu melko eteerinen ja tuhti Reccioto pärjäsi lähes loppuun saakka tasavertaisesti juuston kanssa.
Jälkiruoka oli Tiramisu talon tapaan. Annos oli trendikkäästi purettu osiin ja rakennettu uudestaan – tuoden siihen myös joitakin muitakin jälkiruokia. Savoiardikeksi oli nopeasti kasteltu ja rikottu kolmeen osaan. Kuivan keksin kanssa oli jotakin krokantin tapaista ja tiramisun mascarpone oli jäätelöä ja moussea. Lisäksi annoksessa oli reilusti suklaata, niin moussena kuin jauheenakin. Suklaan ja kahvin suhde olikin alkuräiseen jälkiruokaan verraten varsin mielenkiintoinen. Annos muistutti, että klassikot ovat usein klassikoita hyvästä syystä. Viini oli tälläkin kertaa maukkaan eteerinen, siiderin vahvuinen punainen kupliva.
Jälkiruokaa korjatessaan tarjoilija kysyi ensimmäisen kerran ruuan maistumisesta, senkin alentuvasti kommentoiden ”Taisi maistua kun kaiken ruuan jälkeen vielä jälkiruokalautanenkin on näin puhtaaksi syöty. Hieman pettyneinä ylimieliseen tarjoilijaan, mielikuvituksettomiin viineihin ja ennen kaikkea hyvin valmistettujen ja hyvien raaka-aineiden hukkaamiseen epätasaisten ja määräisten lisukkeiden sekaan päätimme nauttia espressomme ja grappamme kotisohvalla – laskua oli tässä vaiheessa kertynyt jo turhan paljon laatuun ja kokemukseen nähden.
Maistelumenu (7:n ruokalajin) oli kekseliäs ja maittava. Alkupään annoksista erityismaininnan ansaitsee kampasimpukka-kurkku-annos, jossa näytettiin laajalla skaalalla teknistä osaamista, makujen tasapainoa unohtamatta. Myös kateenkorva oli osattu paistaa melko täydellisen rapeaksi. Jälkiruokaan kuulunut sinihomejuusto-jäätelö oli myös erityisen maistuva ja kiintoisa kokeilu. Jos jotain kritiikkiä yrittäisi keksiä, niin viinipaketin valinnat eivät kaikilta osin osuneet ihan kohdilleen, esimerkiksi ankalle olisi voinut hakea nuoren Rhonelaisen sijaan vaikka listalla ollutta itävaltalaista Pinot Noiria.
Muutama kerta on Piratessa tullut käytyä joko lounaalla tahi illemmalla ala carte listalla.
Tällä kertaa syy oli hampurilaisdiili neljälle. Kaikki olivat jo listaa etukäteen tarkastelemalla päätyneet Kolmen lihan hampurilaiseen. Seurueen viides hampurilainen oli lastenlistalta ja 2-vuotiaalle tilattu. Ruokia odotellessa nautimme Fullersin ESB:tä, hinta-maku suhteeltaan erinomaista olutta verrattuna paikan peruskeppanaan. Lasillinen punaviiniä oli liian lämmintä ja lie edellispäivänä avattua eli jo parhaat hetkensä nähnyttä. Vaikka ulkona olisikin perheen pienemmille ollut hiekkalaatikko tarjolla ja isot varjot kevyempää sadetta suojaamassa, istuimme tällä kertaa hieman meluisassa sisätilassa viileyttä ja tuulta paossa.
Hampurilaiset olivat valmispihvistä huolimatta erittäin maukkaat ja lisukkeineen tasapainoiset. Erityiskiitos ranskalaisista, joiden rapeus-rasvaisuus yhdistelmä oli erinomainen. Harvoin vatsan jo saavutettua täyttymyksensä, tulee vielä ahdettua väkisin perunaa perään. Lapsen hampurilainen ei paljoa koosta jäänyt aikuisten versioista jälkeen ja lisukkeetkin tuntuivat olevan perusketsuppia laajemmat. Muiden ottaessa toiset oluset, tilasi kuski jälkiruuaksi Suklaafondantin. Se olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä – fondant oli päässyt kypsymään hieman liikaa ja koko oli hintaansa nähden todella minimaalinen. Muutama viikko käynnin jälkeen olikin jo fondant unohtunut mielestä, hampurilaiset sen sijaan jäivät mieleen perushyvinä ”baariburgereina”, joita voi mennä toistekin nauttimaan jos kaipaa meren tuomaa viileyttä helteen keskelle. Jälkiruoka ja aiempien kertojen suolan epätasaisuus laski kuitenkin arvosanaa yhden pykälän.
Hyvin piiloutuneesta Hao Shi’stä on muodostunut nopeaa kotiin kannettua ruokaa tai paikan päällä nautittua lounasta ajatellen yksi vakiopaikoistamme sijaintinsa ja lähiseudun kilpailijoidensa vähyyden/laadun vuoksi. Lounaalla on tarjolla vähän kaikkea kiinalaisesta ja thaimaalaisesta sushin kautta suomi-kotiruokaan. Usein kinkkilöissä tulee korkeintaan maistettua japanilaista perinnettä, sushia. Maiden historian valossa tuntuu hassulta, että trendikkääksi muodostunut sushi on suomalaisen lautasella kiinalaisravintolassa. Täällä kuitenkin periaatteista tulee hieman lipsuttua, sushi on täällä perushyvää monen melko kamalan kinkkikokemuksen jäljiltä.
Ravintolan kolkon tunnelman vuoksi olemme aina lounasajan jälkeen ottaneet ruuat mukaan. Iltalistalta vakioksi on muodostunut Paahdettu porsaanliha kahden muun lämpimän vaihdellessa. Possu on ylikypsäksi haudutettua niskaa (?) maukkaalla kastikkeella, ilman turhia lisukekasviksia. Lie yksi parhaita annoksia tämän tyyppisten ravintoloiden genressä. Listalta maistetut muut ruuat ovat olleet tasoa perusplus, maukkaita ja vaihtelevia, joskin tulisesti maustetussa soisi olevan hitusen enemmän chiliä ja vastaavasti Sichuan naudassa vähemmän kardemummaa.
Suomi-piperrystä englantilaisystävälle.
Koska pääsimme aloittamaan vasta yhdeksän jälkeen päädyimme ottamaan oikopolun täyspitkän matkan sijaan. Toisin sanoen kuusi ruokalajia parien keittiöntervehdysten, suunhuuhtojien ja esijälkkareiden kera - muistaakseni.
Kaikki oli jälleen erinomaista kautta linjan, luonnollisesti melkoisen piperryksen puolelle taipuvaista, mutta aina erinomaista raaka-ainetta kunnioittavaa.
Erityismainintoja voisi antaa alkupalalohelle - täydellistä, pienisyistä lohta, mikä jätti lautasen muut osat pimentoonsa. Hanhen/(Ankan?)maksa oli erityisen kauniisti esillepantu ja yhdistäminen raparperiin vei voiton kaiken maailman mustaviinimarja-mustikoista. Jälkkärin tyrnijäätelö ja -mousse olivat aivan hukikeita ja saivat engelsmannin kyselemään sea buckthornin levinneisyyttä.
Sommelierille isot kiitokset viinipaketin valinnoista ja ennenkaikkea innostuneesta esittelystä, vaikkei ihan kaikkien valintojen kohdalla intoa voikkaan täysin jakaa - yksinkertainen on kaunista, mutta Penedesin perinteisestä pöytäviinirypäleestä tehty juoma oli kiva "seurustelujuoma", muttei oikein kestänyt mitään ruokaa, jenkki-Sangiovese (Seghesio?) oli puolestaan aivan erinomainen tuotos.
Tarjoilu oli kokonaisuutena välittöntä ja äärimmäisen tilannetajuista. Tytöt (anteeksi seksismi ja ikädiskriminaatio) pärjäsivät mainiosti ammattimyyjän small talkissa mukana ja pystyivät antamaan sopivalla tavalla takaisin vierraallakin kielellä.
Parsabuffaa!
Haasteelliselle (4 aikuista + 1*2v + 1*2kk) seurueellemme oli järjestetty kaikkia osapuolia miellyttävä nurkkapöytä Wellamo-salista.
Pienen alkukankeuden jälkeen saatiin palikat järjestettyä ja alkuskumppien sekä listan kimppuun päästiin hallitulla ohjauksella.
Seurue päätyi parsabuffaan alkupalaksi ja vasikkaan pääksi, kun kerran Stockan kortilla tällainen menu löytyi.
Parsabuffan parsat olivat ensiluokkaisia ja ensiluokkaisesti keitettyjä, myös hollandaise ylsi samalle tasolle. Muut lisukkeet olivat pääsääntöisesti hyviä, chorizo-parsapiiras ehkä vain OK. Tosin suolaa oli kautta linjan käytetty melko rohkealla otteella - maistuipahan viini paremmin... Manchegon ja latva-artisokan yhdistäminen oli ilmeisestä nerokkuudestaan huolimatta jäänyt aiemmin kokeilematta, joten siitä ideasta kiitokset järjestäneelle taholle.
Pääruuan selleripyre oli positiivinen yllätys, näköjään voilla ja kermalla saa tuonkin perkeleen jatkeen maistumaan. Vasikkaa oli tarjolla kahdella tavalla, fileen kypsyys oli mainio, prässi oli myös teknisesti kohdallaan, mutta kaipasi hieman yllättäen lisää makua / suolaa.
Sunnuntaibrunssilla 2 aikuista + kärrytyyppi.
Vaunujen kanssa järjestyi tilava pöytä ystävällisten ja tehokkaiden tarjoilijoiden avulla. Muutenkin paikan tunnelma oli mukavan välitön, jos ei ilmassa leijuneesta hipster-ironiasta pahakseen ottanut, onneksi paikalla oli myös pidempiaikaista alkuperäisväestöä...
Brunssi oli parempaa puoliskoa koetuista. Rapsakka cesar-salaatti oli hyvää ja kastike maukasta, croisantit erinomaisia. Toisaalta leikkele- ja leivänpäällisjuustovalikoima hieman tylsä ja lämpimiin olisi kaivannut rapsakkaa pekonia ja muita munavaihtoehtoja kuin kokkelia, kaalirösti kuulosti hyvältä idealta, mutta oli hiukan mautonta (=suolatonta) - mustastamakkarasta iso plussa.
Jälkiruokapöydän tortuista raparperivaihtoehto oli erinomaista, mustikkapiirakka mautonta. Hyviä olivat myös tuoreet (makeat) ananaat, eikä jälkkärijuustoissa ollut valittamista.
Omassa lajissaan varsin mainio ravintola asutuksen lomassa. Monia tämän tyyppisiä leike-lämmin leipä-pitsa -paikkoja tuntuu vaivaavan silkka välinpitämättömyys raaka-aineiden laadussa – mutta ei täällä. Pääruokien ohessa tarjottu salaatti oli tuoretta, yrttiöljy hauska lisä ja olipa lautasella itsepaistettua ja marinoitua kesäkurpitsaakin. Brankkari ja Venäläinen sipulipihvi – lihat olivat laadukkaita, kypsyys haluttu ja lisukkeet toimivia. Myös heti alkuun näläntaittajana nautittu valkosipulileipä toimi, pitsapohjaan tehdyn ”leivän” tuoksu oli valkosipulinen ja juusto herkullista. Miljööltään ja välittömyydeltään muistutti saksalaista Gasthausia, mikä laskettakoon paikan eduksi. Käymme varmasti uudestaan.