Krotti

Kaverini isä totesi, että aikoinaan Amigo oli Helsingin paras pihviravintola ja itse pihvit valtavia ja varsin maukkaita, mutta viimeisin kokemus pari vuotta sitten oli ollut pettymys. Olin kuullut kuitenkin paljon hyvää Amigosta myös tältä vuosituhannelta ja tuli aika käydä itse katsastamassa paikka.

Viereinen ratikkapysäkki ja marraskuisessa pimeydessä kutsuvana loistava AMIGO-kyltti varmistavat, että saapuminen pääkallonpaikalle on varsin mutkatonta. Pöytiin ohjaus meni, kuten ravintoloiksi itseään nimittävissä ruokaloissa pitääkin. Ensivaikutelma paikasta oli melko neutraali, mutta kuitenkin kodikkaan asiallinen. Mielikuvissani olin ajatellut paikan hieman suuremmaksi, mutta parempi vain, että paikka olikin melko pieni.

Alkupaloiksi tilasimme seuralaiseni kanssa tapaksia. Näistä miedohko Manchego-juusto ja yksinkertaiset, mutta sitäkin maukkaammat valkosipulisienet jäivät päällimmäiseksi mieleen. Valkosipuli-tomaattileivät valmistelivat myös osaltaan makunystyröitä pääruokaa varten, mutta henkilökohtaisesti en pidä makeasta tomaattikastikkeesta, joten tästä huomautus.

Pääruoaksi otin itse Ryövärin lihavartaan ja seuralaiseni johtuen punalihavammasta Paimentytön kanaa. Oma lihavartaani tuli mystisessä häkkyrässä roikkuen. Aivan täyttä varmuutta itselläni ei ollut, kuinka kyseisen instrumentin kanssa olisi tullut toimia, enkä sitä kehdannut myöskään kysyä. Lihat ja kasvikset onnistuin joka tapauksessa siirtämään vartaasta suuhun pienen pähkäilyn jälkeen. Liha oli erittäin makoisaa ja juuri sellaiseksi kypsennettyä, kuten olin toivonutkin. Pekoni ja kasvikset vartaassa maistuivat hyvin ja vaikeahan niissä olisikin epäonnistua. Pippurikastike sen sijaan oli hieman haljua. Parempiakin olen syönyt. Perunoista ei tule mieleen hyvää, eikä pahaa sanottavaa, joten luultavasti ne olivat ihan perustavaraa. Käynnistä on vierähtänyt reilu kuukausi, niin kaikkea ei voi muistaa. Yksi asia, minkä lautaselta voisi jättää kokonaan pois on se ihmeellinen raastettu kurpitsahuttu, jolla ei varmasti kovin montaa fania ole.

Seuralaiseni kana-annos oli varsin muikea näky. Tämä ennen kaikkea sen vuoksi, että kanafileen päällä oli aivan jäätävän iso möntti vuohenjuustoa. Ja tämähän sai juustohullun ystäväni sukat pyörimään jaloissa. Hyvää kuulemma oli.

Kummatkin annokset huuhdottiin alas huokealla mutta asiansa erittäin hyvin ajavalla Raimat Abadia Crianza-punkulla, jota meni pullollinen.

Jälkiruoaksi oli tarkoitus ottaa puskaradiossa kehuttua minttusuklaakakkua, mutta täyttävät tapakset yhdistettynä reiluihin pääruokiin täyttivät niin hyvin, että jälkkäri jäi väliin.

Kokonaisuutena hyvä keikka, mutta saattaapa silti kaverini isän puheissa olla jonkinlainen perä. Voi olla, että pihvit olivat paksumpia ja punkku sakeampaa 70-luvulla. Yhtä hyvin voi olla, että ikä ja sen mukanaan tuoma kokemus ovat vain tehneet vanhasta miehestä krantun. Vaikea sanoa näin Jacky Makupala-sukupolvelaisena.